1. Puusta pidemmälle
– Yy, kaa, koo, nee…
Lohikäärme säntäsi nietosten halki. Metsänhaltija nojasi otsa kuusen karheaa runkoa vasten, ja oli sulkenut silmänsä. Koko muu metsänväki kapusi puiden koloihin ja kaivautui lumeen piiloon. Lohikäärme poukkoili puulta puulle etsien sopivaa piilopaikkaa, mutta jokainen paikka oli jo varattu.
– Varattu! metsäkeiju helisi pajukosta.
– Täynnä, totesi menninkäinen kivenkolosta.
– Kasikasi, kasiysi…, Metsänhaltija oli selvästi kiihdyttänyt tahtiaan. Lohikäärme pälyili hädissään ympärilleen. Keskellä aukeaa oli vanha kanto. Se loikki kannon luo ja yritti kaivella juuristoon lohikäärmeenmentävää koloa – tuloksetta.
– Hei! joku sihahti juurakosta. Pienen olennon silmät välähtivät. – Minä autan sinua. Kiipeä kannon päälle!
Lohikäärme teki työtä käskettyä.
– Levitä siipesi, ääni käski. Lohikäärme levitti siipensä hämmentyneenä.
– Sata! Metsänhaltijan innostunut hihakisu kaikui metsässä. Lohikäärme sulki pettyneenä silmänsä. Hän jäi aina kiinni ensimmäisenä, koska oli liian iso suurimpaan osaan piiloista.
– Kuvittele olevasi puu!
Lohikäärme puristi silmiään tiukemmin kiinni, ja levitti käpälänsä kohti taivasta. Yhtäkkiä hän tunsi kynnenkärjissään kutinaa. Samassa hän kuuli Metsänhaltijan iloisen kikatuksen:
– Löysinpäs sinut!
Lohikäärme avasi silmänsä nujerrettuna. Mutta hämmästyksekseen hän näkikin haltijan kumartuneena aukion laidalla olevaan kuusen juureen. Pieni peltohiiri vipelsi tämän olkapäälle ja vinkaisi. Sitten se hyppäsi alas ja katosi lumihankeen.
Miten haltija ei huomannut minua heti ensitöikseen? Lohikäärme katsahti alas ja oli huutaa hämmästyksestä. Suomujen tilalla kasvoi kaarnaa. Kihelmöivät kynnet, kuten käpälät ja siivetkin, olivat muuttuneet lumen raskauttamiksi oksiksi. Hänen takakäpälänsä olivat sulautuneet osaksi kantoa, jonka juurakossa pieni olento hihitti hiljaa.
– Mä nään sut! Metsänhaltija nappasi menninkäistä hupusta ja nosti sen pois kivenkolosta. Aukea alkoi täyttyä löydetystä metsänväestä. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota puuksi muuttuneeseen lohikäärmeeseen.
– Kuka puuttuu vielä? joku kysyi. Metsänhaltija katseli ympärilleen. Menninkäiset,
metsäkeijut, maahiset…
– Missä lohikäärme on?!
Metsänväen läpi kulki kohahdus. Oli ennenkuulumatonta, että lohikäärmettä ei ollut vielä löydetty. – Se ei voi olla kaukana! Huudahti helmipöllö. – Minä etsin hänet. Se singahti
taivaalle. Lohikäärme oli tikahtua naurusta. Tällä kertaa se oli voittaja! Samassa kaukaa alkoi kuulua haukahtelua. Kaksijalkaiset pedot ulvoivat toinen toisilleen lähestyessään aukiota.
– Piiloon! Metsänhenki sihahti. Sekunneissa aukio oli tyhjä. Lohikäärme oli kauhun kangistama (vaikkei hän kyllä olisi päässyt liikkumaan muutenkaan).
– Hei äiti tuu tänne, tää on täydellinen!
Aukiolle oli juossut pieni peto, joka koostaan huolimatta sai koko metsän väen vapisemaan. Pian perässä seurasi toinen keskenkasvuinen sekä aikuinen, joka huusi jotain käsittämätöntä haukkuvalle muka-sudelle. Se oli yrittänyt saada punaoravan kintusta kiinni, mutta loikki nyt
iloisesti lohikäärmepuun ympärille kerääntyneiden kaksijalkaisten luokse.
– Voidaanko me ottaa tää? Jooko, äiti, jooko? pienempi peto hyppi paikallaan osoitellen lohikäärmepuuta. Lohikäärme tunsi maan värinän juuriensa kautta ja oli pompata kaarnoistaan muka-suden viileän kirsun osuessa häneen.
– Jopa Pupsi tykkää siitä, otetaan se, otetaanhan? suurempi pikkupeto nyki aikuista hihasta.
Äiti hymyili. – Otetaan vaan. Mutta jaksaakohan Pupsi vetää sen?
– Varmasti jaksaa! keskenkasvuiset huusivat yhteen ääneen. Äiti nauroi ja veti selkänsä takaa pulkan, jonka kyydissä oli suuri saha ja jonkinlaiset valjaat. Jos aikaisemmin lohikäärme oli hätäillyt, nyt hän oli paniikissa. Ettehän te minua voi ottaa mukaan, minulta katkeavat jalat, jos te nyt alatte sahailemaan! Kaiken varovaisuutensa karistaen hän yritti huutaa vastalauseita, ilmaista oikeutensa takajalkoihin, mutta kannon juurakon pikkuolento oli tehnyt niin vahvan muutosloitsun, ettei lohikäärme saanut muuta kuin tuijotettua, kun aikuinen asetti sahan häntä vasten. Rahisevaa ääntä, rungon vapinaa – ei kipua. Saha oli kai osunut juuri olemassa olleen kannon ja lohikäärmeen väliin. Pian lohikäärme tunsi maailman kallistuvan, ja samassa hän löysi itsensä vasten lumista maankamaraa. Juurakon pikkuinen otus ei hihittänyt.
– Auttakaas äitiä nostamaan.
Kohta lohikäärme makasi jo pulkassa. Muka-susi laitettiin valjaisiin, nykäys, metsäaukio jäi taakse. Silloin tällöin lohikäärme näki metsänväen kasvoja puiden takana, pensaissa ja kivenkoloissa. Hän helpottui – ne eivät hylkäisi häntä.
Jonkin ajan kuluttua seurue astui metsätielle. Puut harvenivat ja metsänväkeä näkyi yhä vähemmän. Aita, lumen peittämä piha, puutalo. Sisätilat, jokin pieni vesiastia.
Lohikäärmepuu asetettiin veteen ja siinä hän nyt sitten seisoi, kolmen vaarallisen pedon pesässä, joka oli valaistu niin kirkkaasti ettei pakoon pääsisi.
Ulkona metsänväki lähestyi suurta puutaloa, jonne lohikäärme oli juuri viety. Ne hiipivät varjosta toiseen, kuuntelivat, pysyivät näkymättömissä. Kuka tietää, mihin kaikkeen nuo pedot pystyisivät. Vihdoin ne olivat päässeet ikkunoiden taakse ja kurkkivat toistensa yli nähdäkseen ystävänsä.
– Tuolla! metsänhaltija kuiskasi innoissaan. Kaikkien katseet kääntyivät nurkkaan, jonne lohikäärmepuu oli pystytetty.
– Antoivat sentään vettä, metsäkeiju mutisi.
– Nyt meidän täytyy enää päästä sisään…
– Teidän ei täydy tehdä mitään muuta, kuin poistua, ilmoitti uusi ääni. Haltija pomppasi melkein nahoistaan, metsähiiri vinkaisi ja uppoutui hankeen ja muut alkoivat hajaantua,
kunnes huomasivat puhujan olevan aivan tavallinen tonttu.
– Mutta meidän-
– Ei muttia! Minä olen tämän paikan kotitonttu, jotenka minä olen se, joka kertoo mitä tehdään. Suippohattu risti kätensä ja tuijotti metsänväkeä tuimasti.
– Noh, alkakaa kalppia!
– Ei. Meidän ystävämme on tuolla sisällä, vankina! metsänhaltija osoitti ikkunaan. Kotitonttu vilkaisi käden osoittamaan suuntaan ja tuhahti.
– Tuo kuusi? Joka vuosihan he hakevat joulukuusen, entäs sitten?
– Entäs sitten? No sitä sitten, että tuo kuusi sattuu olemaan meidän hyvä ystävämme ja vielä lohikäärme!
– Tsk, lohikäärme? Kyllä minä tietäisin, jos minun talooni olisi tuotu lohikäärme. Tyhmänäkö te minua pidätte? kotitonttu alkoi käydä kärsimättömäksi. – Poistukaa, tai poistan teidät alueeltani itse!
Metsänhaltija tuijotti kotitonttua hetken, huokaisi ja viittoi muita seuraamaan. – Vielä me lohikäärmeen pelastamme, hän sanoi.
(jatkuu…)
- Amelia ja Sini
