Novelli osa 2: Oi kuusipuu
Metsänhaltija tamppasi lunta tasaiseksi uraksi. Hän oli kävellyt ympyrää koko illan, aina auringonlaskusta ja kotitontun antamasta häädöstä lähtien. Häntä raivostutti, miksi kotitonttujen piti aina olla niin reviiritietoisia.
– Mitä me nyt teemme? metsäkeiju kysyi. Se istui rusakon selässä ja silitteli sen pehmeää turkkia.
– Toivottavasti lohikäärmeellä on kaikki hyvin, punatulkku sirkutti.
Metsänhaltija ei vastannut, jatkoi vain kehän kulkemista. Eiköhän hän jotain keksisi.
Aurinko oli laskenut jo aikoja sitten ja ulkona vallitsi rauhallinen pimeys. Kerran lohikäärme oli nähnyt ystävänsä ikkunan takana, mutta jokin oli kai ajanut ne pois, sillä heistä ei ollut kuulunut sen jälkeen. Lohikäärmeen kylkeä kutitti, mutta eihän se parka yltänyt itseään rapsuttamaan. Pienet pedot olivat puhuneet jotain koristelusta, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.
Lohikäärme haukotteli; sitä oli alkanut unettaa. Huoneen nurkassa rätisevän tulen ansiosta sillä oli lämmin, ja jostain kantautui herkullinen tuoksu… Jospa se ummistaisi silmänsä ihan vain hetkeksi, ja jatkaisi sitten pohdintaansa. Ja ehkä muut olisivat siihen mennessä palanneet, ja keksineet tavan vapauttaa hänet! Se antoi silmäluomiensa painua kiinni ja oli pian unten mailla.
Metsänhaltija ei ollut keksinyt mitään. Hän repi turhautuneena tukkaansa ja oli potkaista lumikokkaretta, kun talon ovi aukesi. Muka-susi säntäsi ulos haukahdellen. Se kiersi reviirinsä reunoja myöten ja pysähtyi välillä merkkaamaan jonkin puun tai pensaan.
– S-se tulee ja syö meidät! Rusakko mutisi. Se tärisi niin vimmatusti, että sen selässä istuva metsäkeiju oli pudota. – Rauhoitu- metsäkeiju aloitti, mutta liian myöhään. Muka-susi oli vainunnut heidät ja kulki korvat terhakkaasti pystyssä saalistaan kohti. Jänis kavahti käpälilleen ja säntäsi pakoon. Muka-suden haukku muuttui innokkaaksi – se juoksi jäniksen perään. Keiju roikkui jäniksen turkissa kuin viimeistä päivää. –Huiii… Kauhun ja ilon sekainen helinä kaikui metsässä, kun saalis ja saalistaja puikkelehtivat puiden lomassa.
– SEIS! Metsänhaltija pysäytti kaksikon niille sijoilleen. Hän marssi silmät leimuten muka suden eteen ja täräytti: – Jätä jänis rauhaan ja mene kiusaamaan itsesi kokoisia! Hän oli kurkkuaan myöten täynnä päivän vastoinkäymisiä, eikä antaisi yhden muka-suden pilata sitä enempää.
Jänis vapisi pöllämystynyt keiju selässään metsänhaltijan takana. Se sai soperrettua: –V-veit jo lohikäärmeen, senkin rö-Röyhkimys!
– Minä… kiusaaja? Minähän vain leikin, muka-susi sanoi hämillään.
– Pötypuhetta! metsäkeiju tiuskaisi kimpaantuneena. Se suki jäniksen pörröttynyttä karvaa. – Noin puhuu vain sellainen muka-susi, joka saa lohikäärmeenkin nalkkiin! Se on petojen kätyri!
– Ei kun oikeasti… muka-susi yritti. – Minä vain leikin. En tiedä mitään mistään lohikääryleistä tai pedoista. Enkä minä ole mikään Muka-susi, vaan Pupsi… Sen korvat painuivat luimuun.
Metsänhaltija katsoi sitä arvioivasti. Se ei näyttänyt vihamieliseltä vaan pikemminkin aralta seistessään koko metsänväen keskellä. Ja vaikka se oli iso, sen häntä viisti maata ja sen silmissä oli pälyilevä katse.
– Hyvä on, me uskomme sinua Pupsi. Mutta vastineeksi anteeksiannostamme saat luvan auttaa meitä. Ystävämme on kaapattuna tuon talon sisällä, ja meidän pitää vapauttaa hänet.
Pupsin häntä alkoi viuhtoa iloisesti, kun se vastasi: – Minä autan teitä! …Mutta ei tuolla ole muita kuin minä ja kaksijalat. Haistaisin kyllä, jos siellä olisi joku muu.
– Niin haistaisitkin, jollei se joku olisi puu!
Kaikki kääntyivät hämmentyneinä puhujan suuntaan. Pieni tuulenhenki leijaili metsän siimeksessä. Se lepatti hetken aloillaan ja jatkoi sitten: – Loihdin lohikäärmeen puuksi, jotta se voisi kerrankin voittaa piilosen, mutta sinun petosi tulivat ja veivät sen. En saa muutetuksi sitä takaisin sillä etäisyyttä on liikaa, joten se on jumissa kuusipuuna!
Metsänhaltija singahti tuulenhengen luo ja yritti kaapata sen käsiinsä: – Tämä kaikki on sinun syytäsi!
– Appap, enhän minä pahaa tarkoittanut! Tuulenhenki lehahti haltijan ulottumattomiin ja jatkoi: – Sen sijaan että kinaisit kanssani, menkää pelastamaan lohikäärme nyt! Minä hämään kotitonttua sillä välin, kun te viette uuden kuusen paikalleen.
Tämän sanottuaan tuulenhenki katosi humauksessa. Samassa lumeen tömähti tismalleen samankokoinen kuusi, kuin mitä lohikäärmepuu oli. Metsänväen leuat loksahtivat, mutta aikaa ihmettelyyn ei ollut. Jokainen paikallaolija tarttui kuuseen, kuka mitenkin kiskoen, ja ihme kyllä puu saatiin liikkeelle. Hitaasti mutta varmasti joukkio alkoi raahata kuusta kohti kotitontun suojelemaa taloa. Pupsi kulki kuusen vierellä.
– Onko sinulla jo suunnitelma? Metsänhaltija kysyi.
– Mitä varten? Pupsi kummasteli.
Metsänhaltija sulki silmänsä ja hengitti syvään. Sitten hän meinasi kaatua ja päätti, ettei silmien sulkeminen ollut hyvä idea. – Miten sinä harhautat petoja?
Kun Pupsi ei näyttänyt vieläkään ymmärtävän, mistä pedoista hän puhui, Metsänhaltija huokaisi. – Ne kaksijalkaiset, jotka veivät lohikäärmeen.
– Ai ihmiset! Juu, on minulla suunnitelma. Luottakaa vain minuun, Pupsi sanoi ja iski silmää. Metsänhaltijalla ei ollut luottavainen olo. Toisaalta, mitä muutakaan hän voisi tehdä.
Metsänväki oli saanut kannettua kuusen melkein Pupsin kotiovelle, eikä tonttia pienen eläimen raivolla vahtivaa kotitonttua ollut vielä näkynyt. Talon takaa alkoi kantautua ilkikurista naurua, joka loittoni ja sekoittui puiden narinaan. Metsänhaltija toivoi, että tonttu nappaisi Tuulenhengen syötin. Virvatulet olisivat kenties olleet parempi houkutin… Pupsi viittoi puunkantajia odottamaan sivummalla. Sitten se alkoi haukahdella. Täysikasvuinen tuli avaamaan Pupsille oven, ja juuri ennen sen sulkeutumista koira alkoi riehua. Loittonevista äänistä päätellen se juoksi täyttä häkää toiseen päähän rakennusta. Kaksijalkainen hämmentyi hurjasti ja juoksi Pupsin perään. Ulko-ovi jäi raolleen.
– Ei huono, Metsänhaltija mumisi. – Liikettä!
Niin äänettömästi, kuin puuta raahaavalle laumalle metsänväkeä oli mahdollista, joukkio hivuttautui taloon. Aikaisempi ikkunasta kurkkiminen oli antanut heille käsityksen lohikäärmeen sijainnista, joten sen löytäminen ei ollut temppu eikä mikään. He tupsahtivat takkatulen valaisemaan olohuoneeseen, pudottivat kuusen ja juoksivat iloissaan vesiastiassa seisovan lohikäärmeen luo.
– Lohikäärme! Metsänhaltija oli huutaa ilosta. Lohikäärme säpsähti hereille. – Hrmh? Se yritti ravistaa unen siivistään, mutta oli edelleen puumuotonsa vankina.
Metsänväki tarttui jälleen uuteen kuuseen ja raahasi sen lohikäärmepuun viereen. Metsäkeijut ja menninkäiset alkoivat irrottaa tätä jalustasta. Lohikäärme oli liikuttunut – sen ystävät olivat toden totta saapuneet apuun!
– Sinun vuorosi, kepposteleva henki, haltija supisi. Se pälyili toista huonetta kohti, josta kuului petojen – tai ihmisten, kuten Pupsi niitä kutsui – puhetta ja haukuntaa. Pupsi hoiti omaa osaansa suunnitelmasta hyvin, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi. Samassa tuulenhenki sujahti sisään ikkunanraosta. Se virnisti ja lipui lohikäärmepuun luo. Lohikäärme yritti hymyillä, mihin henki virkkoi: – Löydetty! Miltä tuntui voittaa piilonen?
Tuulenhenki alkoi taikoa, ja hitaasti lohikäärmeen raajat alkoivat muistuttaa sen tassuja neulasten täyttämien oksien sijaan. Se venytti häntäänsä, joka näytti nyt hännältä, ja oli valmiina haukottelemaan koko kitansa voimalla, kun ikkunalaudalta kuului rääkäisy:
– TUNKEILIJOITA, TOISTAN, TUNKEILIJOITA! Kotitonttu oli palannut, ja millaisen mekkalan kera! Se pudotteli seiniltä tauluja ja hyppäsi pöydälle; iso hopeatarjotin rämisi kuuluvasti alas ja lähti kierimään kohti keittiötä. Pupsin ja ihmisten pitämä älämölö taukosi hetkeksi ja sitten se alkoi kuulua jälleen, selkeästi lähempää.
– Voi Hiidenhanuri, ne tulevat tänne päin! Metsänhaltija kuiskasi terävästi. – Lohikäärme, pystytkö kävelemään? Hyvä, liikettä niihin niveliin!
Metsänväki ryntäsi kohti ovea yhtenä mylläkkänä. Tuulenhenki oli sujahtanut huoneesta ensimmäisten joukossa, ja muutosloitsun taukoaminen jätti lohikäärmeen eriskummallisen näköiseksi: nyt se näytti kuuselta, jolle oli kasvanut suomuiset jalat ja häntä, joka päättyi neulastupsuun! Se ei ehtinyt jäädä ihmettelemään asiaa vaan otti käpälät alleen ja vipelsi minkä kintuistaan lähti. Taaperrus oli Metsänhengestä hulvatonta, hän nauraisi sille myöhemmin. Heti, kun tuulenhenki olisi muuttanut lohikäärmeen takaisin omaksi itsekseen.
Kotitonttu oli tehnyt työnsä talon vankkumattomana vartijana. Se pinkaisi piiloon halkopinon alle juuri ajoissa, sillä ihmiset astuivat olohuoneeseen. Äiti katseli ympärilleen kummastuneena.
– Mikä ihme teitä kaikkia vaivaa, ensin Pupsi hullaantuu ja nyt olohuoneessa on kakofonia…? lause jäi kesken, kun hän näki lattialla lojuvan kuusen. – Kuusi on kaatunut. Ja Martta mummon maalaamat taulut pudonneet… Hän alkoi nostaa kuusta samalla, kun lapset keräsivät tauluja. Vanhempi lapsista palautti tarjottimen pöydälle ja hihkaisi: – Äiti, miksi tuolla kuusella on jalat! Pienempi kapusi sisarensa viereen ja tihrusti ulos ikkunasta. Pihamaan halki viipotti jokin suomuinen ja… – Sillä on myös häntä! Äiti asetteli kuusta jalustaan ja mumisi: – Mitäs te vekkulit tällä kertaa keksitte?
– Äiti äiti äkkiä, se katoaa metsään!
Äiti käveli lasten luo, muttei nähnyt yhtäkään kuusta, saati sellaista, jolla olisi jalat ja häntä. – Te pupuset taisitte nähdä tontun!
– Tontun?! Lapset innostuivat. – Äiti äiti, onko tontuilla häntä, onko niillä…
Lasten kysymystulvan jatkuessa äiti nosti kätensä ilmaan. Samassa Pupsi haukahti oven luona. Se oli käynyt ulkona ihmisten huomaamatta ja kantoi suussaan jotain.
– Pupsi, tänne! Pienempi lapsista käski.
Pupsi tassutti tottelevaisesti lapsen luo ja pudotti kantamuksensa tämän odottavaan käteen. Pieni ruskea pussi aukesi, ja sen sisältä vieri pari tammenterhoa. Niihin oli sidottu kauniit lenkit kimaltavasta langasta. – Vau! Isompi hihkaisi, ja nappasi toisen terhoista. – Kuusenkoriste!
– Mistä sinä nämä oikein löysit…? äiti ihmetteli ja rapsutti Pupsia. Koira heilautti korvaansa ja löntysteli takkatulen ääreen nukkumaan. Talon ylitse liisi lohikäärmeen muotoinen varjo.
-Amelia ja Sini-