Merkki
En enää muista, peittivätkö pilvet taivaan vai oliko silloin tähtitaivas. Muistan kuitenkin pimeyden, ulkovalon loisteen sekä kaiken peittävän valkean lumen. Tuolloin meidän piha tuntui loputtomalta valtakunnalta ja vaikka emme kävelleet siitä pitkälle, niin silti tunsin vaeltaneeni kauas. Lumen narskunta ja hengityksemme olivat ainoat äänet hiljaisuuden keskellä. Haistoin kipakkaa ilmaa ja huomasin, että kylmyydellä oli oma tuoksunsa.
Katselimme lunta ja etsintämme ei ollut vielä tuottanut tulosta. Sinä tiesit mitä etsiä. Minä en. Teeskentelin silti tietäväni. Olin lapsi ja halusin esittää tietäväni mitä teen. Huomasit teeskentelyni ja selitit minulle jäljistä. Tietynlaisista jäljistä, jotka voi nähdä vain tiettynä aikana. Kuuntelin ääntäsi ja mietin hiljaa itsekseni, mistä ihmeestä sinä puhuit. Meillä ei ollut taskulamppuja, mutta yritin kovasti tihrustaa pimeyteen ja nähdä mitä minun piti löytää.
Vaelsimme kauemmas. Saavuimme postilaatikon luokse, jossa oli ulkokynttilä palamassa ja jäin hetkeksi katselemaan sen liekkiä. Sinä katselit ympäröivää lunta. Tulin vierellesi ja tuijotin lumisen metsämaiseman läpi kulkevaa autiota tietä ja ajattelin, että olimme ainoat henkilöt siihen aikaan liikkeellä.
Tovin kuluttua palasimme pihapiiriin. Emme olleet löytäneet mitään ja aloin epäillä kaikkea sanomaasi. Yhtäkkiä näit jotain ja huudahdit. Merkkejä lumessa. Kiiruhdin viereesi ja katselin ympärilleni. Oli liian pimeää ja en erottanut lumesta muita jälkiä kuin omiamme. Etsin katseellani jotain mitä minun piti nähdä. Halusin nähdä mitä sinä näit.
Aikaa kului ja kylmyys alkoi pureutua vaatteiden läpi.
”Mennään sisään ja katsotaan mitä pukki on tuonut.”
Sanasi latistivat minut. En ollut erottanut lumesta merkkejä, vaikka kuinka yritin. Lähdin kävelemään ovea kohti. Sitten kuulin jotain, joka sai minut pidättämään hengitystäni. Jotain heleää oli kaikunut kaukaisuudessa. Käännyin nopeasti äänen suuntaan, mutta siellä oli vain pimeyttä. Patistit minua sisään. Odotin vielä, kuulisinko saman äänen uudestaan. Seisoin jännittyneenä, mutta vaikka kuinka odotin, niin en kuullut sitä enää.
Myöhemmin illemmalla päässäni soi vieläkin se heleä kulkusen ääni ja hymyilin itsekseni. Vaikka kuulin sen vain kerran ja en ollut erotanut lumesta merkkejä, niin olin saanut oman merkkini, ja se toi minulle lämpimimmän tunteen.
Antti Angervo