MEIDÄN KESKEN

 

OI-zinen tekijät keskustelevat julkaisustaan ja runojen kirjoittamisesta.

OI-zinen tekijät keskustelevat julkaisustaan ja runojen kirjoittamisesta.

Kuva: Milka Räisänen
Teksti: Mari Aarnipelto, Venla-Vanamo Asikainen, Saara Laakso, Anniina Meronen, Henri Nerg, Salla Partala, Milka Räisänen, Riikka Simpura ja Tuomas Taskinen

Perustimme OI-nimisen runozinen elokuussa 2017. Ensimmäinen numero, Ameba, ilmestyi marraskuussa, Ultramariini-lehti helmikuussa. Tätä kirjoittaessa kolmas zine, Virhe, on viimeistelyvaiheessa. Lehden perustamisen tausta-ajatuksena oli tuoda lisää runoja maailmaan, missä olemme nähdäkseni onnistuneet. Pienkustantamo Esterin Kirja otti zinen ilahduttavasti huomaansa, ja kaikkiaan kolmen ensimmäisen numeron tekemiseen on osallistunut 20 tekijää. (RS) Ensimmäinen runojen editointitapaaminen, johon osallistuin, pidettiin yliopiston kirjaston ryhmätyötilassa. Oli ehkä torstai-iltapäivä, ja aukinaisesta ikkunasta kuului approon vaeltavien opiskelijoiden lauleskelua ja riemunkiljahduksia. Suljimme ikkunan ja keskityimme pohtimaan sitä, pitäisikö sana ”kuin” ottaa pois vai jättää. Tarkoitus ei ole rakentaa vastakkainasettelua runouden ja opiskelijoiden juhlinnan välille, mutta tuo kontrastisuudessaan hauska hetki on jäänyt mieleen. Sen jälkeen on monet kerrat päässyt uudelleen ihastelemaan samaa paneutuneisuutta ja aitoa kiinnostusta, jolla suhtaudumme toistemme runojen lukemiseen ja yhteisen kokonaisuuden kehittämiseen. (MR) Tekstitapaamiset ovat olleet hurjan antoisia, hauskojakin. OI on mielestäni ollut erinomainen kirjoittaja- ja editointikoulu, ja yksissä tuumin olemme pyrkineet korostamaan kunkin tekstin parhaita puolia. Pilkkujen kanssa on saanut peuhata luvan kanssa, oikein isommalla porukalla. Kirjoittajien erilaiset tyyli- ja välimerkkimieltymykset ovat paljastuneet. Tiettyihin tekstuaalisiin seikkoihin, kuten vaikkapa kursiiveihin, liittyvät antipatiat ovat myös tulleet esiin ja niihin on voinut saada vertaistukea. (AM) Sellaiselle kirjoittajalle kuin minä, joka innostuu yhtenä iltana kirjoittelemaan jotain, jättää sen hetken huuman jälkeen kesken, siirtyy uuteen juttuun ja unohtaa kaikki kymmenet vanhat projektit, OI-zine on osoittautunut mukavan toimivaksi, kun on ihmisiä jotka potkivat Sallan sanoin lempeästi takamukselle ja varoittavat, että nyt runon idea uhkaa hukkua jonnekin. Olen yrittänyt kirjoittaa runoni suhteellisen nopeasti ja kadottaa itseni niiden maailmaan, jotta niistä ei ehtisi tulla mitään liian massiivista pahalla tavalla, ja koen sen toimineen erittäin hyvin tällä työskentely- ja julkaisualustalla. (HN)

Ajatuksena on myös ollut, ainakin minulla, että zinen piirissä olisi mahdollista kokeilla erilaisia kirjoittamisen tapoja – tai vastaavasti kehittää jotakin tiettyä. Esimerkkinä jälkimmäisestä käy Venla-Vanamon ja Tuomaksen runodialogi, joka lähti muotoutumaan ensimmäisestä zinestä mutta joka on versonut zinen ulkopuolellekin. (RS)

Pidän siitä, kuinka zinemuoto saa eri kirjoittajien tekstit kommunikoimaan toistensa kanssa. Kirjoitusvaiheen ollessa käynnissä jokainen tavallaan työstää sellaista kokonaisuutta, josta ei tiedä vielä juuri mitään. Ainakin itse olen pyrkinyt olemaan lukematta toisten runoja ennen omieni kirjoittamista, sillä haluan yllättyä siitä, mitä olemme tehneet ikään kuin erikseen, mutta silti yhdessä. Ja siitä huolimatta aina jokin, usein yllättäväkin seikka on tuntunut sitovan eri kirjoittajien runoja yhteen. Olen myös ihastunut zinejen ulkonäköön. Ne ovat kauniita ja söpöjä paitsi ideatasolla, myös esineinä. (AM)

Kahden zinen (Ameba ja Ultramariini) kuvittaminen oli hyvin hieno ja haastava kokemus. Koin, että kuvitus ei ollut pienessä sivuroolissa, vaan sille annettiin tilaa olla itsenäinen toimija, joka keskusteli zinen teeman ja tekstien kanssa. Tekemisen prosessissa (kirjoittajana ja kuvittajana) oli kiinnostava seurata, miten runojen kirjoittaminen ja kuvituskuvien rakentaminen erosivat toisistaan, muistuttivat toisiaan ja silloin tällöin kohtasivat risteyksissä heilauttaen nopeasti kättään. Kas, sinäkin täällä, pohtimassa elämää ja kaikkea. (MA)

Vieroksun useissa tapauksissa me-muotoa (erityisen kamala se on silloin, kun lukijaakin kutsutaan liittymään johonkin epämääräiseen meihin: runoutemme tila, kirjallisuutemme kysymykset –
keiden meidän?). Zinestä puhuessa ”meitä” on kuitenkin ollut mahdotonta välttää. (RS)

Suomen kielessä me-muodon käyttäminen tuntuu erityisen painokkaalta, etenkin siksi että puhutussa kielessä on usein tapana piiloutua puolipassiivin taakse: ”me tehdään”. Ja toki on liioittelua sanoa, että olisimme tehneet kaiken kirjaimellisesti yksissä tuumin – onneksi, sillä eriävät näkemykset ja mielipiteet ovat pitäneet keskustelut virkeinä ja tekemisen mielekkäänä. Tällainen tekemisen tapa on kannustanut dialogiin, joita ei olisi ilman moniäänisyyttä, erilaisia runouskäsityksiä ja toisistaan poikkeavia esteettisiä näkemyksiä. (AM)

kuva zineista

Minusta OI on ollut erityinen julkaisu runoutensa tasokkuuden lisäksi siksi, että se institutionaalisesti laskostuu kiehtovasti runouden eri julkaisumuotoihin. Viime syksystä asti Venla-Vanamo ja minä olemme kirjoittaneet runodialogiamme yhteiseen runoteokseen tähdäten, mutta se ei ole ollut este runojen julkaisemiselle OI:ssa vaan pikemminkin kannustin. OI:n kautta on ollut kiinnostavaa antaa luettavaksi työn alla olevia runoja ja nähdä kuinka ne lehdessä asettuvat omaan kontekstiinsa. Toisaalta taas Virheessä ilmestyvät dialogiset runomme eivät ole osa tulevan runoteoksen käsikirjoitusta, ja näin ne toimivatkin lisälehtinä tulevalle teokselle. (TT) Keskeneräisyyden estetiikan eetos helmoissaan on ollut yhä helpompaa myös kirjoittaa – perfektionistiluonteeni vuoksi olen henk.koht. toisinaan kokenut haastavaksi saattaa kaunokirjallisia tekstejäni valmiiksi (sic!) tai päästä niiden kanssa eteenpäin. Zinerunoja työstäessä on ehkä päässyt lähemmäs sen ajatuksen hyväksymistä ja hyödyntämistä, että tekstit eivät synny valmiina ja on aivan ok tuoda editointitapaamisiin jotakin sellaista, mikä on osittain vasta tekeillä – ja että sellaista voi myös julkaista, kun alusta on oikea. (AM)

Kiehtova on myös Virheessä ilmestyvä Harry Salmenniemen runo ”Korjauksia”, joka koostuu hänen uuteen Yö ja lasi -runokirjaan oikolukuvaiheessa tehdyistä korjauksista. Toimiessaan hyvänä julkaisualustana sekä ”keskeneräisille” teksteille että teoskokonaisuuksien ulkopuolisille teksteille OI voikin laajentaa näkemystämme intertekstuaalisuudesta ja päästää lukijan lähemmäksi tekstejä prosessuaalisina, useiden kirjoitusversioiden kautta monistuvina olioina. (TT)

Minusta olisi ihanaa, jos zinejä, varsinkin runouteen keskittyneitä, julkaistaisiin vielä paljon enemmän. Niitä voisi vaihdella kadunkulmissa, ja niiden välille voisi syntyä dialogisia suhteita. Toki runozinejä tulee vastaan, mutta voisi tulla useamminkin. Tehkää zinejä! Yksi innoittajamme on myös Poesian vihkosarja, joka osoittaa, ettei runouden julkaisemiseen välttämättä tarvita suuria aineellisia resursseja. Julkaisumuoto voi olla hyvinkin kevyt. (RS)

Näen OI:n myös hienona kanavana uusien kirjoittajien äänien esiin tuomiselle. Ainakin Jyväskylässä runouden kirjoittajia on valtava määrä suhteessa runoja julkaisseisiin kirjoittajiin, ja tätä epäsuhtaa myös OI onkin omalta osaltaan korjannut. En ala tässä kohdin perustella enempää seuraavaa väitettä, mutta uskon, että runous voi sitä paremmin, mitä vähemmän ”runoilijana” oleminen merkitsee… (TT)

Minullekin on ollut tärkeää, että OI on esine. Kuten näistä kommenteista käy ilmi, julkaisu on hyvin jyväskyläläinen. Jos olisimme julkaisseet runot netissä, olisimme voineet tavoittaa teoriassa kaikki maailman lukijat – käytännössä niin ei tietenkään olisi tapahtunut. Tuntuu tärkeältä tehdä jotain hitaasti laajenevaa. Lisäksi useassa eri kaupungissa elämäni aikana asuneena on sanottava, että vastaavaa julkaisua ei olisi syntynyt tällä intensiteetillä ihan missä tahansa. (RS)

Kun OI:ta perustettiin, kannatin ensin nettiversion julkaisua paperisen zinen rinnalla, koska ajattelin tämän olevan tärkeää sen kannalta, että zine tavoittaisi myös Jyväskylän ulkopuolella asuvat lukijansa. Sittemmin olen todennut, että zine saa tärkeää lisäarvoa siitä, että se on olemassa vain paperisena, jolloin sen arvo tekijöiden käsityönä ja olemus lokaalina jyväskyläläisenä luomuksena korostuu. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt zinen leviämistä etäämmälle: esimerkiksi zinen ensimmäinen kestotilaaja asuu Kuopiossa. (TT)

Tuntuu ihmeelliseltä saada uusi zine käsiin. Vaikka kokonaisuus on tullut luettua jo ennen painoa useaan otteeseen, kuluu julkaisutapaaminen silti aina samoissa merkeissä – vihkoa pläräten ja tuttuja runoja yhä uudelleen lukien. On ihanaa päästä levittelemään tuoretta zineä ympäriinsä, kuljettaa sitä mukana toisiin kaupunkeihin ja yllättää myös runoja vähemmän lukevia tuttuja tuomisilla. Kun julkaisemisen jälkeen lähtee yläkaupungille, kannattaa reppuun varata pari vihkoa mukaan. Voi olla, että joku runojen ystävä tulee nykimään hihasta. (MR)

Jyväskylässä runouden saralla todella pöhisee, mikä ilahduttaa suunnattoman paljon. Runoklubit toki antavat matalan kynnyksen itseilmaisuun, mutta zinessä on mahdollisuus myös niille lavalle kykenemättömille runoille (ja tekijöille). Itse pidän zineilyssä sen anarkistisuudesta ja huolettomuudesta, mikä ei estä myöskään intohimoista tekemisen meininkiä. OI-zineä on tehty ihailtavan päämäärätietoisesti. (SP)

Toki lavarunous on toiminut jo pitkään uusille kirjoittajille esiintulon paikkana, mutta etenkin runoteosten julkaisuun tähtääville kirjoittajille mahdollisuus julkaista painettu runo on tärkeä, kuten myös niille runoilijoille, joiden poetiikassa painottuu kirjoituksen materiaalisuus ja visuaalisuus. Performatiivisessa lavarunoudessa ei myöskään voi tietenkään koskaan toteutua painetulle runoudelle keskeinen kirjoittajan ja lukijan yksityinen, hiljainen kohtaaminen, mikä omaa kirjoittamistani paljon ajaa. Yhtä kaikki luulen, että monilta OI:n tekijöiltä saadaan lukea vielä kokonaisia runoteoksia, joko Esterin Kirjan tai jonkin muun kustantajan julkaisemina. (TT)

OI-zinen kolmessa ensimmäisessä numerossa julkaistut dialogikokonaisuutemme ja niiden osat ovat Tuomaksen sanoin kannustaneet ottamaan konkreettisia askeleita oman kaunokirjallisen kokonaisuuden julkaisemiseksi. Koen myös vahvasti, että zinessä julkaistut tekstit ovat lievittäneet oman kädenjäljen näkyväksi tekemiseen liittyvää epävarmuuden tuskaa ja itsekritiikin viiltävää veistä. Uskon, että tähän on monien kanssakirjoittajien helppo yhtyä. Keskeneräisyyden estetiikka on nähdäkseni erittäin tärkeä omakustanteisiin linkittyvä premissi taiteenlajista ja ilmaisukeinosta riippumatta ja on hienoa, että tähän on esimerkiksi OI:n kaltaisen zinen kautta mahdollisuus myös runouden kautta itseään ilmaiseville. (VVA)

Tykkään siitä, että jokaisesta Oi-zinestä löytyy punainen lanka, eikä se ole mitään sekahedelmäsoppaa. Se kertoo paljon tekijöistä. Oi-zine on lisäksi yhteisöllinen ja keskusteleva. Kuten vähän kaikessa, tarvitaan erilaisia kollektiiveja tasapainoittamaan nykyistä individualismin hurmosta. Itselleni zine on hyvä ”perseelle potkija”, joka virittää ja pakottaa kirjoittamaan uutta tekstiä uusin tavoin. Sen kautta saa myös kaipaamaansa palautetta ja kritiikkiä. Toivoisin näkeväni tulevaisuudessa myös zinejä, jotka keskittyisivät runokritiikkeihin – erityisesti omakustanteiden ja pienten julkaisijoiden teoksista. (SP)

Minulle tämä pieni, piskuinen ja jo nyt kovin rakas OI-zine on edustanut ennen kaikkea kohtaamisia: erilaisten kirjoittajien, erilaisten runouskäsitysten, erilaisten kiinnostuksen kohteiden ja erilaisten tunteiden saattamista samaan tilaan. Kohtaaminen on toki ollut itselleni aivan erityisen läheinen ja merkityksellinen teema viimeisen vajaan vuoden ajan, sillä suurimman osan tänä aikana syntyneistä runoistani olen kirjoittanut tiiviissä vuorovaikutuksessa Tuomaksen kanssa yhteensä neljään erilaiseen dialogiimme. Kohtaamiseen liittyy minun kohdallani myös toisenlainen aspekti nyt kun vaihto-opiskelen tämän kevään Suomenlahden toisella puolella enkä pysty ottamaan fyysisesti osaa zine-tapaamisiin. OI:n kautta olen tuntenut olevani jollain tapaa yhteydessä kirjoittajiin hyvin konkreettisesti. Erityisesti ensimmäisen täällä viettämäni viikon aikana ilmestynyt OI #2 ilahdutti suunnattomasti kolahtaessaan ensimmäisenä postina uuteen osoitteeseen tuoden kosolti tuttuutta silloiseen tunnetuiskuun. (VVA)

Zine on julkaisualustana ihanan rento, mutta kyllä tuolin selkämyksestä muutama puremajälki löytyy, kun odotin valmista lehtistä saapuvaksi. Myös se surrealismin määrä, mikä julkkareissa pöydälle syntyvästä pienlehtialtaasta kumpusi, oli hämmentävä, kaunis ja pikkuisen pelottava yhtä aikaa. (MA)

Tärkeintä onkin ollut se, mitä muutkin ovat jo todenneet: että OI-zine on toiminut sekä rentona työpajameininkinä että oikeasti vakavasti otettavana ja laadukkaana runojulkaisuna. Uskon, että on paljon runoilijoita, jotka tarvitsisivat tämän kaltaista työskentelytapaa sen sijaan, että jäisivät pyörittelemään niitä pöytälaatikkoonsa. Toivottavasti meidän zinemme kannustaisi ihmisiä tällaiseen kirjoittamiseen. (HN)

Ajatus runokritiikkiin tai -keskusteluun keskittyvästä zinestä on hyvä: mielestäni kritiikkiä saisi ylipäätään olla enemmän ja se saisi olla keskustelevampaa. Aina tosin voi tietenkin vastaanottaa itse itsensä, kuten me ehkä tässä vähän teemme? (RS)

OI:ta on kiinnostavaa pohtia myös vastaanoton näkökulmasta. Virallisen tason tiedotus zinestä on ollut kirjaimellisesti olematonta: zinestä ei ole nettiversiota eikä sillä ole omaa netti- tai Facebook-sivua. Sen sijaan tekijät ovat tiedottaneet lehdistä omilla tileillään sosiaalisessa mediassa, ja ainakin Ameba myytiin loppuun todella nopeasti. Tämä havainnollistaa, kuinka luontevasti puskaradio tiedotuskanavana ja kädestä käteen myyntitapana toimivat, mitä nykyrunouteen tulee. (TT)

OI-zineä on saanut parilla kolikolla tai ilmaiseksi, kuten zinejulkaisun luonteeseen sopii. Meille on ollut apua siitä, että zinestä on tiedotettu Sähköklubilla, ja Esterin Kirjan kautta zine on niin ikään saanut huomiota. (RS)

Nimenomaan OI:n lokaalius, jyväskyläläisyys, tuntuu olleen sen tekemisessä ja vastaanotossa keskeistä. En tosin sanoisi, että jyväskyläläisyys erityisesti ilmenisi sisällön tasolla: lehdessä on toteutettu niin erilaisia poetiikkoja, ettei mistään ”koulukunnasta” voi puhua. Sen sijaan se, että tekijät ovat kauttaaltaan jyväskyläläisiä on ollut keskeistä. Tuntuu, että internetin madallettua koko 2000-luvun maantieteellisiä välimatkoja marginaalikulttuurien yhteisöjen jäsenten välillä on paikallisuudesta tullut nyt taas kiinnostavampaa. Tätä ei kuitenkaan pitäisi tulkita mielestäni nurkkakuntaisena tai muutoin poissulkevana: pikemmin OI on esimerkki ja kannuste muille perustaa omia pienlehtiään ja paikallisia pienyhteisöjään, kuten Riikka jo totesi. (TT)

Tuli & Savu -runouslehden entinen päätoimittaja Vesa Rantama kirjoitti Helsingin Sanomissa 4.10.2017 julkaistussa mielipidekirjoituksessaan ja vastineessaan Saska Saarikosken (HS Kolumni 29.9.2017) väitteisiin ”runoilijan yksinäisyydestä”, että ”nykyrunous toimii ennen kaikkea yhteisöissä ja osallistaen” ja ”nykyrunouden äärelle on varta vasten etsiydyttävä – ja monesti hiljennyttävä”. Muistan näiden sanojen koskettaneen minua erityisen paljon, sillä molempien kirjoitusten julkaisuajankohta sijoittui hyvin tiiviisti OI-zinen perustamisen ja ensimmäisen tekijätapaamisen taitteeseen. Nähdäkseni juuri näissä Rantaman sitaateissa kiteytyy myös yksi OI-zinen upeimmista puolista. Hiljaisen yhdessäolon sietämisestä ja äänekkään yksinolon jakamisesta muille voi syntyä paitsi hedelmällisiä ja kauniita hetkiä, ennen kaikkea tärkeitä oivalluksia siitä, mitä runous voi kertoa todellisuuskäsityksistämme, epävarmasta maailmastamme ja alati muuttuvasta kielestämme uusien kirjoittajien, lukijoiden ja heidän kokemustensa kautta. (VVA)

Luin tuon saman tekstin, josta Venla-Vanamo puhut. Nykyrunokenttä on tosiaan monella tavalla yhteisöllinen ja nimenomaan osallistumiseen kutsuva. Kun Zine on kädessäni, katson aina ensimmäisenä, miten luonnosasteella olleet tekstit ovat jalostuneet ja tulleet osaksi tekstijatkumoa. Lukiessa voi konkreettisesti huomata, miten yksittäinen runo saa merkityksiä sen lähellä olevasta. Ehkä runot toimivat kuin värit, ne näyttävät erilaisilta riippuen siitä, mitä on vieressä. (SL)